Brutalismi eli betonibrutalismi on modernistisen arkkitehtuurin suuntaus, joka kehittyi 1950-luvulla vastareaktiona hillitylle modernismille.[1] Suuntaus kukoisti 1950–1970-luvuilla.
Puhdaslinjainen muotokieli ja karut, viimeistelemättömät betonipinnat ovat tyypillisiä brutalismia edustaville rakennuksille. Sille on tunnusomaista pelkistettyjen betonirakenteiden käyttö, ja betonipinnat ovat raakabetonia ilman silottavaa pintakäsittelyä. Seinäpinnoissa ja julkisivuissa näkyvät valumuottien jäljet ja pinta jätetään maalaamattomaksi.
Arkkitehti Viljo Revell on mainittu betonibrutalismin edustajaksi ja hänen suunnittelemansa Helsingin Kaivokadulla sijaitseva City Center eli Makkaratalo yhdeksi sen huipentumaksi. Myös Järvenpään kirkkoa on luonnehdittu tyyliltään betonibrutalistiseksi.[2] Brutalismin tunnetuimpiin edustajiin kuului myös Aarno Ruusuvuori. Kansainvälisesti maineikas tyylin edustaja on Le Corbusier. Marjatta ja Martti Jaatisen Oulun monumentaalikeskustan suunnitelma voitti 1962 asemakaavan suunnittelukilpailun. Tästä betonibrutalismin edustajasta valmistui kuitenkin vain osa, teatteri ja kirjasto.[3]
Käsite brutalismi on syntynyt Englannissa.[4]
